Vuokra-auto kalastettiin heti lentokentältä ja siitä sitten vaan saarta kiertämään. Kartta kylläkin piti käydä ostamassa, vaikka Islannissa ei montaa isompaa tietä ole. Tasan yksi. Muut tiet eroavat siitä joko rannikolle tai sisämaahan.
Ensimmäisenä yönä oli tarkoitus ajaa Saudarkrokuriin asti ja olla siellä yötä. Ajomatakalta sitten soiteltiin yöpaikkaa. Onneksi sellainen löytyi aivan ihanasta guesthousesta Mikligardurista. Paras yöpaikka koko reissulla, vaikkakaan ei ollut edes kallein.
Ajoimme lännen kautta pohjoiseen ja sieltä itärannikkoa myöten alas. Islannin ykköstie kulkee monilta paikoin ihan rannikolla, mutta esimerkiksi pohjoisessa pisin matka ykköstieltä rantaa on jopa sata kilometriä.
Islantia mainostetaan vastakohtien maana ja paikkansa väite pitää. Länsirannikolla oli todella vihreää ja oli helppo kuvitella peltojen antavan hyvää satoa.
Välillä oli tietysti vuoria, joiden rinteillä ei kasvanut mitään.
Seuraavana päivänä tarkoituksenamme oli ajaa Saudarkrokurista Egillstadiriin ja matkalla vierailla monille suomalaisillekin tutun Arnthrudur Heimisdottirin, eli Lukkan luona. Pari vuotta sitten ostin Lukkan kautta Glóan ja sen jälkeen olemme lähetelleen sähköpostilla kuulumisia puolin ja toisin, joten oli mukava käydä moikaamassa. Vasta pohjoisessa alkoi näkymään heppoja tienvarsilla. Ja niitä lampaita...
Lukkan tila löytyi helposti majapaikasta saatujen ohjeiden avulla. Langhusumin tila oli kauniissa ja vihreässä lahden puokamassa vuorien (yllättäen!) suojassa. Lukka oli miehensä mukaan viiden kilometrin päässä kaupassa käymässä meidän saapuessa paikalle. Arvoitukseksi jäi, että missä ihmeessä siellä saattoi olla kauppa viiden kilometrin päässä, sillä olimme jo aivan pohjoisessa, eikä siellä ihan oikeasti meidän silmään näyttänyt olevan mitään.
Islantilaisten ystävällisyys tuli todettua, samoin kuin se kakunsyöminenkin. Kahvilla oli kakkuja tarjolla useampaa laatua. :) Miten ne voi olla niin laihoja?!?
Lukkan tallissa ei ollut kuin muutama treenihevonen ja heidän tyylinsä mukaisesti kaikki treenihevoset olivat oman tilan kasvatteja. Vaikkakin muiden omistuksessa. Yhtäkkiä viimeisestä karsinasta kuului kovaa kiljuntaa. Porsas! Todellakin, porsas. Jokakesäinen vieras Langhusumissa. Ei sitten tullut kysyttyä, mihin tämä maitosieppo päätyi aina syksyllä, jos seuraavana kesänä tulisi taas uusi porsas....
Tammat ja varsat olivat laitumella pienen matkan päässä ja yksi tamma varsoi juuri. Eipä sitten juuri siitä saanut yhtään kuvaa. Nuoret tammat olivat uteliaita, mutta pikkuvarsojen emät eivät suostuneet tulemaan kovinkaan lähelle.
Ja tämähän sitten oli niiiiiin nätti. Väritys suorastaan yllättää...
Pääsimme myöhään yöllä Egillstadiriin sen jälkeen kun olimme käyneet Myvatnissa, ulkouimalassa, jonka rikki haisee kirkolta kotiin saakka. Tapojeni mukaisesti olen hiukan huono tuossa uimapuolessa, joten vietin senkin hetken paneutuen Horse&Rider -lehden saloihin. Egillstadirinkin majapaikka muuten soiteltiin vasta myöhään iltapäivällä matkalta... Olisihan sitä autossakin voinut nukkua, jos jostain ei olisi majapaikkaa löytynyt.
Matkalla vielä näimme Godafossin putoukset. Gullfoss ei sattuisi ihan lähelle reittiämme, joten tämä oli hyvä pysähdyspaikka.
Matkan aikana oli mukava seurata tien varressa olevia kylttejä, joissa luki tilan nimiä. Todella monen tilan kohdalla muistui mieleen joku sieltä kotoisin oleva tuttu tai tutun tuttu hevonen Suomesta. Meidän tallin hevosista tutustuin Glampin kotikaupunkiin, ajoimme Kiljan kotitilan ohi, Yövyimme Golan kotikaupungissa ja näin hevosen Landsmótissa, joka oli kotoisin samalta tilalta Glóblesin kanssa.
Geysirin kotitiloja Stóhóleja löysin kartalta kolme ja luulen tietäväni/arvaavani mistä niistä se oli kotoisin. Freydirin kotitiloja Djúpadaleja oli kaksi ja Lukka tunsi niistä sen, mistä se todennäköisesti oli lähtöisin. Toinen Djúpadal oli lehmätila, joten luulisin veikkauksen osuneen oikeaan. Glóan kotitilasta Byrgisskardista en saanut yrityksistä huolimatta havaintoja.
Pohjoisessa oli yksi tosi jännä tie. Melkein olisin halunnut lähteä sinne. No ei todellakaan. Vieressä oleva kyltti kertoi jo kaiken.
Kyltissä siis lukee, että tavalliset pikkuautot on kielletty, kulku ainoastaan nelivetoautolla. Seuraava bensa-asema 268 km päässä.
Sitten se tie... oli tämän näköinen.
Näitä näki siis paaaaljon enemmän kuin ihmisiä. Perheposeeraus autosta otettuna.
Keskiviikkona suuntasimme Egillstadirista kohti Höfniä ja Hlidarbergin tilaa. Annika on ostanut sieltä monen monta hevosta ja se sattui matkan varrelle. Oli mukava nähdä todella iso hevostila. Erehdyin kysymään emännältä, Snaesalta, kuinka monta hevosta heillä oli.
- Many.
- Okey. Is it like with reindeers in Finland, enough horses to be both sides of the tree?
- Jau.
:)
Jau on siis islantilainen kyllä ja vastaus kaikkeen. Sitä voi myös käyttää täytesanana tai vaikka hevosta kehuttaessa. Käytän vielä itsekin, sen verran usein sitä siellä viljeltiin. Hevosmäärästä sain vielä kysyttyäni irti vastauksen noin kolmesataa. Ehkä.
Hlidarbergiin matakka ajettiin joen yli. Peri-islantilaista.
Hlidarbergissä sain ratsastaa erään Suomessa asuvan tamman Fatiman veljellä. Fatima on asunut aikoinaan Varkaudessa ja olen senkin kyydissä joskus istunut. Velipoika oli seitsemän vuotias Blaer. Oikein mukava tapaus, hyvin vähän ratsastettu vain. Huonokuntoinen, mutta erittäin miellyttävät ratsastusominaisuudet. Nelikäyntinen, kuinkas muutenkaan.
Kuvassa Annika ja Blaer lenkin jälkeen. Satoi aavistuksen.
Blaerkin oli myynnissä, kuten moni muukin tilan hevosista. Tuommoisen olisi voinut tuoda perhehevoseksi Suomeen. Olisi ollut pikkuisen tasokkaampi sellainen. Tällainen ajatus minulla oli vielä tuossa vaiheessa.
Hlidarbergin tilalla hevoset olivat samoin, kuin naudat Suomessa. Saman tyylisissä karsinoissa hieman lattiatasoa alempana. Siivouskaan ei ollut ihan vimpan päälle. Eikä se kavioiden hoito...
Muuten väittäisin, että hevoset ovat hyvin tyytyväisiä elellessään ulkosalla tuulessa ja tuiskussa. Karva kasvaa hyvin, eikä ole ötököitä. Meidän "länsimaalaisten" ajattelu hevosesta yksilönä ja omana kultamussukkana karisi ihan jonkin verran.
No, sitten itse kisoista. Kaikkea muutakin olisi paljon, mutta asiaan.
Kisat olivat todella hienosti järjestetyt ja oli hienoa olla mukana. Kuvia tuli otettua paljon, mutta enhän minä todellakaan sivistymättömänä moukkana tiedä kaikkien ratsastajien saati hevosten nimiä... ;)
Mette Manseth ja kuusivuotiaiden oriiden jalostusarvostelun voittaja.
Bordi frá Fellskotilla oli mun ja luulen, että monen muunkin mielestä koko kinkereiden paras käynti. Muut tuppasivat olemaan niin reippaita, että käynnistä viis. Kuvassa ei käyntiä kuitenkaan mennä...
Ratsastaja siis tuulettaa voiton merkiksi, eikä lyö hevosta. Neljävuotiaiden oriiden voittaja, muistaakseni.
Tyylillä...
Passikisat, joissa kukaan ei mennyt passia.
Eräs matkaseuralainen halusi tämän ponin, kun se tuli radalle. No, kisat eivät menneet sen osalta kovin hyvin, niin sitten ei enää kelvannutkaan. Halpahan tuo olisi vaan silloin ollut, kun omistajaa varmasti potutti. Todella hieno ori kuitenkin.
Landsmótissa huomasi sen, että alkuviikosta kaikki hevoset olivat hienoja. Loppuviikosta ne alkuviikon hevoset eivät enää näyttäneet kummoisilta. Johanna tiivisti ajatuksemme näin. Ajattelin, että entäs sitten, kun mennään kotiin...
Julkkis. Voin sanoa, että näin ehkä tähän astisen elämäni kalleimman hevosen. Orri frá Þufu oli poikansa Þorri fra Þufun kanssa näytillä kisapaikalla. Kävin silittämässäkin. Kuvassa ei ole juurikaan kehumista, koska ihmisiä oli aivan tajuttomasti ponien ympärillä. Myös Keitill frá Miðsitju oli ihailtavissa, mutta sen missasin.
Tähän asti kallein hevonen, jota olen hiukan hoidellut on varmasti ollut 90-luvun estetykki, yli 170 säkäinen Trajanus, joka aikoinaan myytiin noin 4 miljoonalla markalla Tanskaan. Minä taluttelin sitä penskana tarhaan ja takaisin talliin. Ehkä, jos olisin tajunnut sen arvon, olisi saattanut jännittää...
Orrilla oli muuten tuota kaulaa ihan muillekin jakaa ;) Sitä se astuminen teettää.
Avajaiset. Ponia oli niin pirusti. Satoja. Kaikki paikalliskerhot esittäytyivät avajaisissa ja mukana oli nuorta ja vanhaa ratsastajaa.
Tallaisenkin kyydissä tuli oltua. Oma auto tuntui aika pieneltä tämän Harley Davidson -sisutuksella varustetun Fordin jälkeen.
Sitten ne matkamuistot... siis toi vasemman puolimmainen. Koira vaan ystävällisesti autteli juoksutuksessa.
Tässä oli ainoa kuva kaverista. Täytynee mennä uudestaan Islantiin, että saa parempia kuvia... ;)
